''On vuosi 2008, joulu on tulossa. Perhe koristelee kotia joulukuntoon, kunnes tulee soitto; Rakasta ollaan viemässä ambulanssilla sairaalaan - mikään ei pysy sisällä ja kivut ovat niin kovat, ettei hän pysty muodostamaan edes kunnollisia sanoja. Lähdetään sairaalaan, jossa Rakas on siirretty jo tutuksi tulleella syöpäosastolla eristyshuoneeseen suuren infektioriskin takia. Hän saa tarvitsemaansa hoitoa, olo paranee hitaasti. Rakas kuitenkin jää sairaalaan, sillä voimat ovat lopussa ja yleiskunto huono.
On jouluaatto. Perhe, serkut ja läheisimmät ihmiset ovat kokoontuneet Rakkaan kotiin. Hän on päässyt jouluksi kotiin, omasta tahdostaan. Hän on kuitenkin niin huonossa kunnossa, että makaa ja nukkuu puolet ajasta, syö vain minimaalisen osuuden ruoastaan, ja liikkumaan pääsee vain pyörätuolilla muiden avustuksella, sillä Rakkaan voimat ovat niin lopussa. Viimeisillä voimillaan hän tahtoo tehdä perheen joulusta täydellisen, vielä viimeisen kerran. Kivut ovat kovat, väsymys valtaa koko kehon. Hän kuitenkin nostaa itsensä lyhyeksi hetkeksi istumaan, hymyilee ja irvistelee lasten kanssa. Tunnelma on käsin kosketeltavissa, kaikki nauttivat täysin rinnoin joulusta ja Rakkaasta.
Keinutan, kuuntelen
Sut suojaan peittelen.
Keinutan, myöhä on
Jo kuulen aallokon.
Jouluaatto on ohi, eletään rauhallisia välipäiviä uutta vuotta odottaen. Rakas on siirtynyt takaisin syöpäosastolle, jossa perhe vierailee joka päivä. Rakkaan huulille nousee leveä hymy joka kerta perheen nähdessään. Hänen mielessään kuitenkin on asioita, joita hänen lisäkseen tietävät vain lääkärit. Syöpä on taas uusiutunut, entistä aggressiivisempana ja pahempana kuin aikaisemmilla uusitumiskerroilla. Perhettä hän pitää siinä uskossa, että tilan heikkeneminen ja sairaalassaolo johtuu syöpähoitojen takia tulleesta infektiosta. Kaikki uskovat asioiden kääntyvän parempaan, Rakkaan palaavan sairaalasta kotiin. Ainoastaan Rakas tietää, ettei kotiin ole paluuta.
Ennen uutta vuotta perheen äiti saa puhelun ollessaan kotiaskareiden parissa. Hän luhistuu, maailma pyörii hänen ympärillään. Ei, tämä ei voi olla mahdollista. Tämä ei voi olla totta. Ei, ei, ei. Hän kerää itsensä, pyytää tytärtänsä istumaan vierelleen, halaa tätä. Tytär huolestuu. Lopulta äiti saa asiansa puettua sanoiksi: Rakas ei palaa kotiin. Elinaikaa on annettu enää päiviä, jopa tunteja. Suru ja epätoivo valtaavat koko kodin. Itkusta ei tule loppua.
Ethän pelkää pimeää
Siel on monta kynttilää.
Ja viimein sun matkaan
Ei pääse saattajatkaan.
Viimeinen vierailu Rakkaan luona on raskas. Perhe itkee, läheiset itkevät, hoitajat itkevät. Lapset saavat olla huoneessa vain hetken. Tytär istuu hiljaa huoneen nurkassa, hiljaa nyyhkyttäen, kunnes tulee aika jättää viimeiset hyvästit. Tytär olisi halunnut halata lujaa Rakasta, pitää hänestä kiinni viimeiseen hengenvetoon asti. Se ei ollut sallittua. Jokainen saa sanoa hyvästinsä, jonka jälkeen lapset lähetetään ulos huoneesta. Syöpäosaston käytävä on hiljainen. Oven sulkeuduttua tunteet räjähtävät pintaan. Itkusta ei tule loppua. Jalat pettävät alta, on huono olo. Olo on epätodellinen ja surullinen. Kuudelta illalla tulee uutinen; Rakas on vihdoin päässyt tuskistaan, päässyt toiselle puolelle, parempaan paikkaan.''
Yötä vasten vaikka lähdet
Jatka vain vaikka on
Se suuri suunnaton.
Kohti valkeata rantaa
Laivaan mun laulujen
Sä kuljet tietäen.
Maailma tuntui musertuvan mun jalkojen alta. Tämä henkilö oli yksi mun tärkeimmistä ihmisistä ja suurin idoli. Tämän henkilön takia haluan olla parempi ihminen, rakastaa toisia yhtä paljon kuin hän rakasti. Tämän ihmisen takia oon tällä alalla kuin nyt olen, sillä hän oli aina se ihminen, joka jaksoi kuunnella, jonka luokse oli tervetullut, vaikka kivut olisivat olleet kovat ja ja olo huono. Tämä rakas ihminen ei koskaan ajatellut itseään, vaan muita, ja huolehti muiden hyvinvoinnista vaikka oma olo olisi ollut surkeampi kuin koskaan. Tosiaan hän sairasti myeloomaa, niin kauan kun mä vaan muistan. Hän selätti sen monia kertoja ja kävi monenmonta kertaa läpi ne raskaat syöpähoidot ja sairaalajaksot. Vaikka hiukset lähti, väsymys ja kivut veivät voimia, hän jaksoi aina hymyillä ja rakastaa ehdoitta.
Tää oli pitkään mulle tosi arka aihe. Itkin itteni iltasin uneen tosi pitkään. Olin turhautunut, vihainen, surullinen ja rukoilin, että vaan heräisin jostain painajaisesta ja tää rakas olis ollut mun vierellä. En halunnut päästää irti. Pidin hänen puhelinnumeroaamkin varmaan vuoden mun puhelimessa, koska sen poistaminen olis tuntunut liian lopulliselta. Tänään tästä tosiaan tuli taas yksi vuosi täyteen, ja kaikki nää tunteet pyörii mielessä. Nykyään oon sinut tän asian kanssa, ja tää henkilö tulee ikuisesti pysyy mun muistoissa.
Vihdoin pystyn kirjottamaan ja puhumaan tästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti