Päiväkoti kasvattaa

Olen aina ihmetellyt ja naureskellut, kun ihmiset kertovat miten opettavaista ja hauskaa heidän työnsä on ollut, koska viime työpaikkani lievästi sanottuna oli ei-niin-hyvä kokemus, enkä keksi yhtäkään hyvää asiaa siitä kokemuksesta. Nyt kun tarkemmin tuossa ruoanhaku-matkalla ajaessani (kyllä, saan välillä kovinkin syvällisiä ajatuksia autolla ajaessani...) pohdiskelin, tämänhetkinen työni on ollut ihan hirmuisen ihana, opettavainen ja kehittävä kokemus! Paitsi minä itse, varmasti myös muutkin läheiseni ovat huomanneet mussa tapahtuneen muutoksen näiden neljän viimeisen kuukauden aikana. Olen iloisempi, pirteämpi, sosiaalisempi ja jotenkin kypsempi kuin ennen elämäni kuntoon saamista. Olen huomannut itsessäni piirteitä, joita en edes tiennyt omaavani; piirteitä, joita mussa ei ole pitkiin aikoihin näkynyt; piirteitä, joista mä tosissaankin tykkään! 

En ole oikeastaan koskaan ollut kovinkaan fyysinen (?? en keksi oikeampaa sanaa) ihmisiä kohtaan, koska meidän perheessämme ei ole ollut tapana halailla, pussailla tai muutenkaan paljoa koskea toista, joten minustakin on tullut epävarma sellaisen suhteen. Kaikenlainen ihmisten haliminen yms. on tuntunut jotenkin awkwardilta. Lasten kanssa työskennellessä mm. juuri halaaminen ja silitteleminen (omg, en ole mikään pedopervo, hyi anteeksi mutten keksi parempaa sanavalintaa) tuntuu paljon mukavammalta ja helpommalta kuin ennen, kun lapset ihan spontaanisti voi tulla halaamaan tai istumaan syliin, ja olen itsekin paljon fyysisempi kuin ennen, pörröttelen hiuksia, silittelen ja hoivaan. And it feels fucking good, koska näen, että lapset nauttii siitä. 

Toinen muutos on tapahtunut itsevarmuudessani. Olen ollut hyvinkin epävarma itsestäni, tekemisistäni ja ennen kaikkea päätösten tekemisessä ja vastuun ottamisessa. Välillä on tuntunut todella ahdistavalta jo esimerkiksi joidenkin virallisempien puheluiden soittaminen, omien päätösteni tekeminen ja asioitteni hoitaminen, puhumattakaan työasioista, joissa olisi pitänyt itse käyttää omaa pääkoppaa ja miettiä, mitä tehdä. Olen aina miettinyt hyvinkin paljon sitä, mitä muut musta ajattelee, ja ollut välillä todella epävarma ja ahdistunut siitä, millaisen kuvan annan itsestäni muille ja millaisena mua pidetään. Olen aina tarvinnut ihmisiä ympärilleni, kertomaan mitä teen, tukemaan päätöksissäni ja pitämään mua pystyssä. Ollut riippuvainen ihmisistä. 

Olen tässä lähiaikoina jotenkin älynnyt sen, että sillä ei ole mitään helvetin väliä, mitä muut musta ajattelee. Teen juuri niin kuin minä itse haluan, eikä siihen ole kenelläkään muulla sanottavaa. Mulle on myöskin nykyään aivan sama, jos joku näkee mut ilman meikkiä, hiukset huonosti tai ylipäätänsä mulle on aivan sama, jos mun ulkonäkö jota kuta ei miellytä.  Vaikken omaan ulkokuoreeni tyytyväinen (vielä) olekaan, yritän silti pysyä tyytyväisenä ja tehdä asioita, jotka saa mut tuntemaan itseni hyväksi. Nykyään myös välillä jopa nautin siitä, että saan olla vastuussa asioista ja siitä, että olen osa työyhteisöä, osa joukkuetta, osa porukkaa, mikä ennen on tuntunut todella epämukavalta, koska olen pelännyt muiden mielipiteitä. Nautin siitä, että mulle luotetaan asioita ja musta huolehditaan. Että olen jollekin tarvittava, tasavertainen ja tärkeä. Koska minähän olen. Sen tajuamisessa vaan on kestänyt hetki jos toinenkin.

(kuva netistä)